Maaseutu tyhjenee. Tätä hokemaa olemme kansakuntana kuulleet jo vuosikymmenien ajan, eikä kukaan ole kyennyt tarjoamaan varteenotettavia ratkaisuja ilmiön katkaisemiseksi. Puhutaan jopa kaupungistumisen megatrendistä, aivan kuin edessämme olisi väistämätön luonnonmullistus, jota ihminen yksinkertaisesti ei kykene pysäyttämään.
Maaseudun autioitumisongelma on sitä näkyvämpi, mitä etäämmälle Suomen suurkaupungeista ja niiden kehyskunnista mennään. Voidaan sanoa, että mitä harvempaan asuttua aluetta tarkastellaan, sen räikeämmin maaseudun autioituminen iskee vasten kasvoja. Maaseutu sinänsä olisi kyllä miellyttävää asuinaluetta: Luonto on alati ihmistä lähellä, tontit ovat edullisia ja oman pihan yksityisyys on taattu.
Kaupungeilla puolestaan on asukkaista kilvoitellessaan historiallisesti monia kilpailuvaltteja, joita maaseudun kunnat eivät ole kyenneet tarjoamaan: Palveluiden läheisyys, monipuoliset harrastusmahdollisuudet, valinnanvaraa työmarkkinoilla, sekä laajojen sosiaalisten verkostojen tuoma turva.
On kuitenkin hyvin kyseenalaista, paljonko enää nykypäivänä näistä kilpailuvalteista voidaan laittaa kaupunkien luontaisten ominaispiirteiden ansioksi, ja paljossako on pikemmin kyse julkisin varoin aikaansaadusta keinotekoisesta tilasta. Keskusta-aatteellisena ajatushautomona Ajatusvaja on viime kuukausien tutkimustyössään pyrkinyt erottelemaan kaupunkien luontaisia ominaisuuksia niiden keinotekoisesti luoduista puitteista.
Vielä jokunen sata vuotta sitten Suomen kaupunkeja olisi tuskin tunnistanut samoiksi kuin tänä päivänä: Ne olivat likaisia, kuoppaisten teiden peittämiä hökkelikyliä, joissa yöastiat tyhjennettiin aamulla kaduille ja pellavapäiset lapset piehtaroivat sikojen seurana kurassa. Kulkutaudit, huonomaineiset kulkijat, rikollisuuden uhriksi joutuminen ja salamannopeasti leviävät tulipalot olivat yleisiä.
Kaupungit ovat sittemmin panostaneet valtavasti ympäristön viihtyisyyteen, palveluiden saavutettavuudeen ja asukastyytyväisyyteensä. Tälläiset mittavat parannukset ovat tehneet kaupungeista miellyttävämpiä paikkoja asua, ja ajavat ihmisiä muuttamaan kaupunkeihin, luoden ja ylläpitäen kaupungistumisen trendiä. Jos kaupungit eivät olisi räikeällä tavalla pyrkineet paremmaksi asuinympäristöksi, koko kaupungistumisen megatrendiä ei olisi olemassakaan. Kyseinen ilmiö on paljolti keinotekoinen ja kaupungeissa verovaroja käyttämällä aikaansaatu.
Kiteytettynä niin kaupungistuminen kuin maaseudun autioituminenkin ovat saman kolikon eri puolet. Kumpaistakaan ei tapahtuisi lainkaan samassa laajuudessa kuin nyt, mikäli kaupungit käyttäisivät vähemmän rahaa puitteidensa kehittämiseen, ja maaseutu puolestaan käyttäisi yhtä paljon varoja asukkaidensa viihtyvyyteen kuin kaupungit.
Onkin täysin aiheellista pohdiskella, tulisiko kaupunkien kehittymistä alkaa säädellä ja rajoittaa lailla. Tasa-arvon toteutumisen näkökulmasta on ongelmallista, että kansalaisen aikanaan valitsemasta asuinpaikasta riippuen lähin terveysasema, bensiiniasema tai ruokakauppa voi olla 100 metrin tai 20 kilometrin päässä. Yksinään ei kovin vaarallisen kuuloinen etäisyysero aiheuttaa ihmisen elinkaaren aikana vuosia pelkkiin kulkumatkoihin haaskattua aikaa, sekä tietysti nykyaikana kalliiksi äityneitä polttoainekustannuksia.
Ongelman yksi mahdollinen ratkaisu on säätää palveluiden saatavuuksille valtakunnallisia kattorajoja, joita ei saa ylittää. Käytännössä tämä tarkoittaisi, että terveydenhoito tai ruokakauppa eivät saa olla Helsingissä tai Tampereella sen nopeammin saatavilla kuin Lapin ja Kainuun kunnissakaan. Tämä vaatii virkamiehiltä monipuolista ja läpileikkaavaa työtä, jossa säätelyn toteutumista valvotaan niin kaavoituksen, budjetoinnin kuin henkilöresurssoinninkin saralla.
Valvomalla rajoituksia, joiden myötä kaupungeissa palveluiden saatavuus ei saa olla epäreilulla tavalla maaseutua kehittyneempää, saadaan palautettua tilanne, jossa kaupungeilla ei ole samassa mittakaavassa kilpailuetua asukkaiden houkuttelussa. Kaupungistumisen megatrendi ja siten maaseudun autioituminenkin ovat Suomessa pysäytettävissä, mikäli kansana niin päätämme.
Nähdäksemme se sinänsä kiistaton seikka, että kaupungeilla on enemmän rahaa käytettävissään, ei yksinään ole kestävä perustelu kansalaisten eriarvoistamiselle. Perustuslaki takaa jo nyt kansalaisten yhdenvertaisen kohtelun, mutta sen toteutumista on tarkemmin määritellyn säätelyn puuttuessa valvottu vain yksilötasolla. Kaupunkien ja maakuntien alueellinen tasa-arvo ei nykyään toteudu, eikä tule toteutumaan jatkossakaan, ellei asianmukaisia lakeja ja säädöksiä päivitetä huomioimaan sitä. ■
Mitä järkeä Lapissa olisi rakentaa ruokakauppa jokaisen majan viereen jänkälle??
Jos ymmärsin oikein, niin tarkoituksena ei olekaan rakentaa välttämättä enempää ruokakauppoja Lappiin, vaan poistaa turhat kaupat Helsingistä.
Tämä on paljon kustannustehokkaampi tapa päästä alueelliseen tasa-arvoon!
No tässä ei voi mennä mikään pieleen
Kauan eläköön maalaisliitto-keskustan pitkäjänteinen työ, joka kohta palkitaan maakuntahallinnolla. Siitäs saatte etelän pellet. Valmistautukaa kaivamaan kuvettanne!
Täällä Stadissa kämppä bungaa 500t, landella samanlainen 100t. Ekaks vois valtio kustantaa ton erotuksen stadilaisille.
Tärkeää olisi myös asettaa rakentamisen laatukriteereitä, jotka takaisivat esimerkiksi lähiruuan saatavuuden myös kaupungeissa. Esimerkiksi uusien rakennusten rakentamisen voisi jatkossa kieltää yli 1km päähän lähimmästä maatilasta. Vastaavasti voisi myös asettaa enimmäismäärän asukkaita, joita tällaisen tilan lähellä saa asua, ettei pääsisi muodostumaan kaupunkeja. Näillä toimenpiteillä saataisiin ennen pitkää vietyä kaupunkilaisia maalle, ja tuotua maaseutua kaupunkeihin.
Oikein ajateltu. Tasa-arvo on sitä, miten se määritellään.
Tasa-arvoa käsitteenä ei enää ole. On vain intersektionaalista feminismiä, woke-kulttuuria ja blm-mielenilmaisuja.